Tuijotin hievahtamatta pöydän kulmalla notkuvaa, vanhuuttaan jo muodottomaksi sulanutta greippiä. Minuutti. Pari sen perään lisättynä. Hätkähdin katolta tipahtavaa lunta. Tai mistä sitä ikinä tietää, talomiehemme ei koostumukseltaan pahemmin tuosta viheliäisestä greipistä eronnut. Mikroaaltouunin kello edisti juuri sen verran kuin olin sen talviajan alkaessa asentanutkin edistämään. Ei siis kiirettä, tuumasin napatessani hedelmän hyppysiini. Pari aamun kangistamaa askelta kohti eteistä.
Kynnys painoi ilkeästi vyötärön alla. Jalkani viuhtoivat parhaalla luistelutyylillä keittiön puolella ja suuni puri hiekoitussantaa eteisen matolla. Mitä pirullista, tuhahdin hapuillessani kädelläni tukevaa pintaa josta ponnistaa. Niljakkaan läsähdyksen saattelemana onnistuin kuitenkin vain liiskaamaan greipin märäksi läntiksi punaisten tennareideni väliin. Purskahdin mieltäjärkyttävään hohotukseen. En ollut ikinä oikein ymmärtänyt nykytaiteen päälle, mutta parempi nyt retkollaan kahden huoneen välissä, kuin ei koskaan.
Kuolisinko? Tammikuun viimeisenkin valonsäteen painuessa jalkojeni taakse vastaus oli kaunis ja selkeä. Saatoin muodostaa pari kyyneltä, tai sitten poskeni osui greipin jäänteisiin. Ainakin se lemusi. Onnistuin haalimaan takavasemmalta parittoman hanskan ja hattuhyllyltä kellahtaneen lippalakin, jotka asettelin tyynyksi otsani alle. Olihan kuolemaa toki miellyttävämpi odotella mukavissa puitteissa, totesin ja dippasin sormeni greippiin. Mitä sitä enää bakteereista murehtimaan.
Välähdys ja lopultakin, pelkkää mustaa! Syleilin äkkikuolemaani raivoisalla rakkaudella. Miten ihanaa olikaan kaiken sen vaivalloisen ajattelutyön ja odottelun jälkeen vain hiljakseen uiskennella ikuisessa mitättömyydessä. Koiraa, selkää, hitot, kuolleena sujuu kroolikin! Liu’uin eteenpäin sulavasti kuin jääpala puhtaalla tiskipöydällä, kunnes ympärilläni säkenöi uusi välähdys. Minut oli kuoleman porteilta takaisin elävien kirjoihin tuonut kaikkivoipa mainosposti, joka nyt lojui moninaisena kasana pääni vieressä. Makasin hetken liikahtamatta, koetellen tuntojani uudelleensyntyneen minäkuvani suhteen, kunnes yläkerrasta alkoi kantautua Irinan Kymmenen kirosanaa. Aamen, tuhahdin ja survoin Jyskin alekuvaston korvakäytäviini.
Kilon juon. Jonikoulu. Oulunjoki. Jou, kuolin. Riemut ovat rajalliset kahden huoneen kansalaisella, joten tapoin itseni sijasta aikaa keksimällä anagrammeja Joulukino-esitteestä, jonka olin marraskuun loskissa tunkenut tiivisteeksi vuotaviin tennareihini. Korvaeristeideni läpi kuulin alakerran vanhan parin päättäneen ilahduttaa omaa iltaansa Putouksella. Koko Hämeentien, jos äänenvoimakkuudesta sopi johtopäätöksiä vetää. Samaan aikaan aloitin laskelmointien teon siitä kuinka nopeasti paperiviilloilla saa aikaiseksi verenhukan. Tulos: ei tarpeeksi.
”No voi herttilääri! Mitäs sinä plikka nyt oikeen makkoolet siinä keskellä lattioo?”
Avasin silmäni ja katsekenttääni hiipi pari vaaleanvihreitä crockseja. Niitä seurasivat halpahallin tarjoussukilla verhotut laihat nilkat.
”Rouva Vartija?” kähäisin unen rosvoamalla äänelläni. Crocksit astelivat jämäkästi ohitseni ja pian tunsin nostovoiman selkämyksissäni. Nyt tuijotin suoraan ikäisekseen suoraryhtisen naapurini silmiin
”Avain killuu ovees ni pakkohan miun oli tul kattoo että onks siul joku hätä, mut mitäpäviäl, tyttö vaan röhmööttää haaveksimas etteeses. Eiks siul oo kouluu tännää? Ny yllöös ulloos ja lenkil, miekin täst läheen kuule pankkiasioil. Hei nyt vaa!”
Hyvästelin kohteliaasti sulkeutuneen oveni ja tuijotin hetken hievahtamatta omaa napaani. Sitten sieppasin hyllyn kulmalta nahistuneen omenan. Kellon mukaan tunnin alkuun oli vielä hetki aikaa.
