8. Tehtävä "Kuulopuheita näköharhoista"

(Itkevä tyttö – Talo puiston laidalla)

Tässä elämässä ei oikeastaan ole suurempaa merkitystä sillä mistä askeleesi ovat tulossa tai minne olet jalkoinesi matkalla. Kaikki kun on kuitenkin suunniteltu tapahtuvaksi juuri sillä sijalla missä olemassaolosi paino kulloinkin lepää.

Tyttö kopautti puristusotteen totisuudesta väräjävällä nyrkillä napakasti reitensä ulkosyrjään. Mikseivät hänen ajatuksensa voineet ikinä olla hänen omiaan? Pelkkiä hautojen ja ristikkoisten turva-aitojen takaa kantautuvia, väärin siteerattuja sanayhdistelmiä. Niillä oli hänen vuorokautensa ajastettu ja toistuvasti uudelleensynkronoitu. Ajatuksen piirileikki oravanpyöräksi ympyröitynä.

Epätavalliseen lämpöön kietoutuneessa syysyössä ei haissut kerosiini, eikä läntisen taivaan rajapinnassa loimunnut tukahduttava harmaa. Tällaisista hetkistä unelmoivat keskipäivän perheenäidit tiskivuortensa rinteillä. Kadun toisella puolella roikkui ovessa pihlajasta taivutettu kranssi. Tytön teki mieli raastaa se hammastikuiksi juopuneille tilhille. Tai pistellä niiltä silmät päästä.

Äkkiarvaamatta kerrostettujen talojen takaa virisi tuuli. Alkunsa saatuaan se levisi päättäväisesti jokaiseen suuntaan. Se puhalsi parvekkeen kaiteen raosta, retuutti kauan sitten hylättyä amppelipidikettä ja elämöi kynnystiivisteen alta peremmälle. Tyttö kallisteli teelasinsa kulmaa sen tahdon mukaisesti ja samalla miten huvitti. Tuuli oli heittänyt hänen vuokrasopimuksella sinetöityyn maisemaansa jotain, mikä ei siihen kuulunut, ja tämä epäkohta sinkoili puhtaana jokaisesta aistista aina siihen neljänteen asti. Valot pimeydessä houkuttivat muitakin kuin heikkotahtoisia hyönteisiä.

”Herra isä mitä meteliä täällä pidetään! Ymmärrätkö sinä että kunnon ihmiset ovat menossa aamulla töihin?”

Tyttö tasapainoili puoliaskelmalla. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei uskonut tunteiden kuuluvan vanhoille.

”Tiedäkin että soitan äidillesi!”

Sanoja heiltä mitä ilmeisimmin kyllä löytyi.

Tyttö oli ylittänyt kuuloetäisyyden jo kauan ennen kuin ruosteesta pöhöttyneen alaoven lukkopesä piti lopullisen kuolonkorahduksensa. Hän kiiti menneistä sadekausista tummuneella asfaltilla, päämääränään tuo satumainen virhe uinuvassa idyllissä. Kengännauhojen muovikärjet pirstoutuivat vanavedessä näkymättömiksi leivänmurusiksi, jotka kalmot vaahteranlehdet peittelivät suojatakseen tarinan kulun kuuntelemattomilta korvilta.

Lääkäri oli pukeutunut valkoiseen. Pienestä tytöstä se oli kovin riemullista. Setä leikki lumiukkoa, eikä kukaan aikuisista edes tajunnut. Yksin hän tiesi salaisuuden. Kiiltonahkakengät heilahtelivat rytmikkäästi sängyn laitaa vasten. Lääkärisedän suu liikkui epäsäännöllisemmin. Isän silmät olivat vinossa. Asiatkin olivat, vinossa. Niin tyttö ainakin päätteli lumiukon pidellessä jääpuikkoa hänen korvassaan. Ja sitten vielä toisessa.

Korttelin keskipisteessä tyttö hidasti vaistomaisesti askeliaan. Ympärillä kohoavien ikkunarivien mustat aukot pitivät sisällään loukkuja, jotka oli tarkoitettu hiirien sijasta ihmisille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi. Tuona toisena aikana, lääkärin vastaanotolla, oli hän vain miettinyt talvea. Ja jäätelöä. Muumiämpärissä, joka pienen tytön tomerassa otteessa kulki lumien haihduttua mukana hiekkalaatikolle. Sille, jonka laidalla kukaan ei koskaan kuiskannut tunkkaisen hengityksen sekavoittamia salaisuuksiaan juuri hänelle.

”Ainakaan likalla ei tule koskaan olemaan vaikeuksia saada unen päästä kiinni!”, hörähti mies. Vuosia pidemmäksi kurottautunut tyttö katseli hiljaa setänsä mahaa. Mitä fysiikan tunneilla puhuttiinkaan aaltoliikkeestä?

”Ei saatana, on sillä nyt kuitenkin silmät päässään!” karjaisi hillitty mies tytön vierestä.

Isän silmät haukkoivat happea tuolin paiskautuessa ruokailuhuoneen hyvällä maulla valittuun tapettiin. Siitä jäisi lommo, mietti tyttö apeana. Tosin isällä ei nyt ollut aikaa sitä surra, hän paineli jo kaukana kuuloalueen ulkopuolella.

Viimein tuuli lävisti reittinsä myös korttelin keskipisteeseen, läpi tiiviisti muurattujen sementtiseinien hyökkäysrintaman. Puuska ravisteli tytön iäisyyksiä jatkuvaa selkärankaa. Nyt oli oltava rohkea. Nyt ei voinut enää perääntyä.

”Iltaa, mitäs sitä noin nätti tyttö ja yksinänsä, tähän aikaan!”

Tytön erotti kirkkaasta pohjantähdestään enää tahdittomasti keinahteleva etelän risti. Käsien tuima puuska puolusti enemmän sielua kuin ruumista sammaltavan käynnin lähestyessä valokeilan reunaa.

”Veikö kissa kielen vai?”

Valon ja pimeyden, oikean ja väärän, viimeisellä laidalla he tarkkailivat toistensa kontrasteja.

”No hei, ei sun mua tarvitse pelätä!”

Mutta tyttö oli jo tummentunut osaksi taustaa.

Aita.

Aidan rako.

Tyttö on tarpeeksi laiha mahtuakseen.

Pensas.

Piikkipensas.

Tyttö on tarpeeksi tosissaan ollakseen välittämättä.

Isä aina sanoi, ettei sanoja tarvita.

Tiilen, eristeen ja tapetin toisella puolella poika hakkasi kirjoituskoneestaan raivokasta syyssonaattia. Vanha hehkulamppu rääkäisi sähköisesti aina uuden onnettoman pölyhiukkasen levähtäessä sen pinnalla. Tänä iltana tuo tavanomainen elämän taustaääni hukkui vähäeleisyydessään tuulen runonlausunnan levottoman pauhun alle. Taidepaussien kohdilla poika oli kuitenkin erottavineen ulkoa lähenevien askelten pehmeän vastavuoroisuuden. Suurempi kuin kissa, hän tuumasi vaihtaessaan liuskaa Hermekseensä. Harmi sinänsä. Hän oli aina pitänyt kissoista.

Usdm kwun lfo.

Tämän tyttö erotti haalistuneella musteella taotun paperin ylälaidasta, piilopaikastaan verhokaistaleen takana. Kirjainten kakofonian, kaikessa selkeydessään. Hänen silmäluomensa värähtivät merkityksellisesti ymmärryksen löytäessä sijansa. Ikkunalautaa harkiten puristaneet sormet rentoutuivat nivel kerrallaan, pikkurillistä alkaen, ja koko kehoa riivannut valppaus lempeni asteittain. Piirsipä tyttö vielä ikkunan pintaan hiljalleen haalistuvia kuvia, joiden lomasta ihaili pojan kesytöntä niskapyörrettä.

Täysin näkyvissä. Täysin ääneti.

Poika hymyili itsekseen etsiessään A-kirjainta. Ikkunalasi resonoi pehmeän hengityksen väreillessä toisella puolella. Ehkäpä hän kirjoittaisi tytöstä runon.

Tyttö painoi selkänsä raskaasti pitkin rappioitunutta seinää. Näkemättäkin hän saattoi tuntea pojan läsnäolon. Tämän hienostuneet, tunteen riivaamat kädenliikkeet juoksuttamassa kirjaimia puhtaalle arkille. Tyttö tiesi mitä poika halusi sanoa. Ja kenelle sanottuna se tulisi muuttamaan kaikki tuntemamme kielioppisäännöt. Ilmassa häivähti eksoottisen teen katkeransuloinen aromi. Niin hän ainakin halusi uskoa.

Hirmumyrskyjen keskiössä on ainainen tyven. Omissa ajatuksissamme emme valitettavasti koskaan saavuta samanlaista hetkeä. Mikäli saavuttaisimme, kutsuttaisiin tilaa onnellisuudeksi. Ja sitä ei kukaan täysijärkinen ihminen itselleen soisi tapahtuvaksi.

Omistettu pojalle joka lukee.

Ja rakkaani,

tällä kertaa se et ole sinä.

7. Tehtävä "Sateen kaari"

Tämä sade oli kestänyt päiviä. No myönnettäköön, kyse taisi olla tunneista. Aikayksikkö oli kuitenkin merkityksetön sen rinnalla kuinka huuhtoutuneeksi ihminen saattoi sadeviittansa uumenissa muuttua. Ja miksi tuon yhden täytyi aina heittäytyä niin hemmetin sosiaaliseksi pahimmassa mahdollisessa paikassa? Polkaisin jämäkästi Ässää jalkapöytään, mutta voimani upposivat Kyllikki Saaren tavoin vetiseen mutaan. Tiesin ettei tuo tyttö tarkoittanut sanaakaan mitä pisaroiden rummutuksen lomasta suustansa päästi.

”Anna sille nyt jo se numero ja mennään!” kiljahti tytön vedyllä maalattu kaveri. Naurahdin huomaamattomasti, tai ainakin yritin. Viimein pääsimme lähtemään kohti aluetta. Joskaan lavalla ei nähtäisi mitään mullistavaa ennen keskiyötä. Todellinen tunnelmapeli taktikoitiin uitetuiden koivujen painavissa varjoissa.

”Mitä se susta oikein halusi?” kysäisin Ässältä tunkiessani puolillaan notkuvaa punaviinipulloa housujeni vyötärönauhan alle. Täydestä menisi.

”Kunhan nyt sanoi hei ja tarjosi kyytiä kotiin, jos tarvitaan. Mutta eikös me Maijan kyydillä mennään?”

En jaksanut vastata. Tajusihan sen nyt tyhmäkin.

Tämä sade oli kestänyt viikkoja. Yksityisen uima-altaan omistaminen ei ollut koskaan tuntunut näin kaiken luksuksen vastakohdalta. Ravistelin rakkaudesta ja piikkilangasta mykistynyttä kännykkääni teinien nälkäisten taputusten tahtiin. Hienoa. Kerrassaan upeaa.

”Anna Ässä kännykkäs” sihahdin keltaisen rukkani uumenista.

”Odota kun mä tekstaan nopeesti Hoolle”

”No mihin helvettiin sitä nyt tarvitaan?”

”Maija leikkii taas tapansa mukaan yhdistettyä hippaa ja kuurupiiloa, pyydän että päästäisiin sittenkin Hoon kyydissä kaupunkiin”

Hienoa. Kerrassaan upeaa.

Ammattimaisimpien maajussien tavoin kynnin vinottain syviä vakoja parkkipaikan poikki. Miten pimeässä saattoi löytää jotain mitä ei ollut koskaan nähnytkään? Laahasin Ässän jäljessä kunnes pysähdyimme. Tytön kädet tärisivät holtittomasti hänen avatessaan takaluukkua. Olikohan se juonut, vaikka aina mantrasi kuinka on streittari sitä ja toinen pyhä hyvyys tätä? Voi helvetti, en todellakaan aikonut kuolla tämän viheliäisen kyläpahasen maanteillä ja kauniiksi lopuksi upota ruumiineni päivineni ojanpenkan liejuun!

”Oletko sä ottanut?” tivasin mutaisen Ässän avatessa turvavyöni kiinnittäessään omaansa.

”Joo kuule, kaljan ja kuusi muuta”

Miten en tuntenut oloani kovinkaan luottavaiseksi.

Soi sen levyillä sentään pari vuotta sitten hyviä biisejä. Silloin kun niiltä ei kuulunut täydellistä kuraa. En oikeastaan jaksanut edes välittää. Tunnelma oli huuhtoutunut mennessään jo toisen tunnin puolivälissä ja kaipasin kipeästi omaan sänkyyni. Kaipasin omieni pariin. Mumisin epämääräisiä suuntaviivoja pyynnöstä ja niitä seuraamalla päädyimme sillan toiselle puolelle. Meidän kotiimme.

Tämä sade oli kestänyt vuosia. Viimein se loppui. Ikkunan toisella puolella Ässä halasi tyttöä. Olisi nyt laittanut edes paidan päälleen.

6. Tehtävä "Suunnistusta rikkinäisellä kompassilla"

Ilmansuunnat ovat täynnä ja minä istun myrskyn silmässä. Tuo selkä. Ehei, mitäpä minä vielä tietäisinkään tuosta selästä. Sen luista. Loppumattomista rangoista.

Hän oli uhanalainen jo eläissään, ja mitkä tarkoin sommitellut kirjaimet! Kynäni katkenneella kärjellä yritän raaputtaa niitä puuhun. Tasatuntien tavoin alustani murenee pieniksi palasiksi ja niin minä levitoin.

H-hetki lähenee vääjäämättä. Musta aukko on puristettu neljään kulmaan, eikä jaon ole tarkoituskaan mennä tasan. Jäännöksistä riittää ainoastaan vähäosaisimmille, ja minä kun olen aina ollut väliinputoaja.

”Ja siitä sitten seuraava, ole hyvä”

Täytän keuhkoni vedyllä ja jähmetyn. Länsi, Itä, Pohjoinen, Etelä, sekä kaikki siinä välissä, ne katsovat minuun. Ne haluavat minusta jokaisen palan siitä, mitä en voi antaa.

”Kuolkaat!”, huudan.

Selkä kääntyy myötäpäivään. Täydellisyydelläkin on varjopuolensa, joissa kulkija voi hetken levähtää. Aurinko paistaa kuitenkin nyt esteettä hänen kasvoilleen, sillä minä olen jo kaukana. Ja takanani maailma jatkaa vaellustaan. Suunnatta.

Päästä pois.

Päästä sisään.

Päästä ulos.

Yhdistä pisteet.

Ja älä koskaan unohda, että Roope Ankan takki on vihreä.

5. Tehtävä "Samoilla raiteilla (Karjaranta Blues Remix)"

Miinusasteita ja jäätyneitä

sormia

(varpaita, älä unohda varpaita)

Massiivisten rakennelmien välissä

rakoilevia varjoja

Massiivisempien rakennuksien välissä

sitkein luonto

Teininä täällä kuljettiin vain ohi

Tilanne tuskin on muuttunut

sillä raiteet liikkuvat yhä

Öisin kaupungin laita hiljenee

Seuraan liittyneen juopon mielipiteet

tosin erosivat totutusta

Loppujenlopuksi,

kun tietää missä on

pääsee sieltä helpommin pois

4. Tehtävä "Kieltäytymisiä"

- Ei liesus sitä jörmyy joka yritti tanssittaa minnuu siin loppupuolel. Hyvästi teit kun et omastas irti päästäny, olisin varmaan heittäny helemoilleni siit paikast!

- No, mä nyt ajattelin kun se haisi ihan aamuöiseltä assalta, ettei kohteliaisuussäädökset enää päde. Eikö se kuitenkin niin oo että pakko on suostua jos pyydetään? Olevinani luin jostain hesarin nyt-liitteestä?

- Paskat kohteliaisuuksil sanon mie! Onko täs suvijuhlas mittää kohteliast muutenka, kasa kännisiä kylänmiehiä ja pari emäntää ristis auringon porottaes yökuntii? Ei mut kuule, myö lähetään nyt yöuinnil, täytyyhä täst luonnottomast valost jotenk hyötyy!

- Ei mikään huonompi idea, mut eikö lähin järvi ole jossain tajottoman kaukana? Muistelisin että mummo joskus kirosi jotain siihen suuntaan. Ja mä kuitenkin tulin tänne ihan kävellen, että..

- Sie ossaat kyllä vääntää kaiken täs elämäs niin raakiseks. Miun valmetti vartoo iha kuluman takan, sillä körröötellään lepposast lähimmäl prutakol. Tuus ny, tänäyön ”ei” ei kelepoo!

3. Tehtävä "Koti merellä"

Sieltä missä asuin ennen näki meren. Sen edessä oli toki taloja ja jokunen kilometri puhdasta matkaa, mutta siellä se siinsi. Sen saattoi aistia, eikä vähiten iltoina, jolloin ikkunasta näkyi pelkkiä värejä. Sävyjä, joita yksikään filmirulla ei kyennyt arvoisesti toistamaan. Kaipasin sinne. Täällä seinät erottivat minut vain värin puutteesta ja toisista kaltaisistani. Ei ole merta, on pelkkä syvä ja syntinen lampi.

Halu liottaa jalkapohjien kaarta suuressa suolaisessa on kuitenkin ikuista. Se liekehtii. Kuin juhannuskokot aikoina, jolloin metsä ei ollut ainaisessa palovaarassa. Tai kun koko elämän kulun ei vain tarvinnut olla niin turkasen varovaista. Miksi sen tarvitsi olla sitä nytkään? Katsoin verkkaisesti olkani yli ja otin askeleen. Toisen. Yöaikaan tanssitaan eri pillin mukaan. Sen sävelet korvissani soiden lähdin pois.

Siellä missä ennen asuin eivät muut pitäneet kotiaan. Talot makasivat leveästi kaduilla tekemättä tietä ja koivut kurottivat lupaa kysymättä sisään ikkunoista. Ja minä kuljin pelkässä yöpuvussani ne maisemat halki. Silppusin pieniksi olemassaolon todisteiksi paljailla jaloillani. Tanssin kesien kiehuttamalla asfaltilla, ja olin niin yksin. Niin onnellinen. Nyt. Nyt olen pelkästään sitä vähempää.

En ole ikinä ymmärtänyt miksi lapset luovat lunta sinisillä värikynillä. Kylmyys on verenpunaista, sen tietää jokainen helmikuun hangilla ensimmäistä kertaa henkeä vetänyt. Pysähdyin arvioimaan aikaa. Sitä oli kulunut liikaa ja silti sitä oli jäljellä aivan liian vähän. Valkoinen yöpaitani sulautui saumoistaan lumeen silhuettini jäädessä alle. Hiljaisuus kertoi minulle että koti oli lähellä, joten päätin odottaa.

Nuo värit minä kyllä tunsin. Ne olivat yhtä äänien kanssa. Nyt ne kuitenkin lipuivat vaitonaisina viereeni, kuin kerran tuntemani kalastajan vene aamu-usvassa. Merellä. Ja minä kun olin niin lähellä.

”Jahas, eiköhän viedä rouva sairaalan kautta kotiin.”

Tuijotin katoavaa taivaanrantaa. Se pysyi mustana.

”Konstaapeli hyvä, minulla ei ole enää kotia.”

2. Tehtävä "Kuolema eteisen puolella"

Tuijotin hievahtamatta pöydän kulmalla notkuvaa, vanhuuttaan jo muodottomaksi sulanutta greippiä. Minuutti. Pari sen perään lisättynä. Hätkähdin katolta tipahtavaa lunta. Tai mistä sitä ikinä tietää, talomiehemme ei koostumukseltaan pahemmin tuosta viheliäisestä greipistä eronnut. Mikroaaltouunin kello edisti juuri sen verran kuin olin sen talviajan alkaessa asentanutkin edistämään. Ei siis kiirettä, tuumasin napatessani hedelmän hyppysiini. Pari aamun kangistamaa askelta kohti eteistä.

Kynnys painoi ilkeästi vyötärön alla. Jalkani viuhtoivat parhaalla luistelutyylillä keittiön puolella ja suuni puri hiekoitussantaa eteisen matolla. Mitä pirullista, tuhahdin hapuillessani kädelläni tukevaa pintaa josta ponnistaa. Niljakkaan läsähdyksen saattelemana onnistuin kuitenkin vain liiskaamaan greipin märäksi läntiksi punaisten tennareideni väliin. Purskahdin mieltäjärkyttävään hohotukseen. En ollut ikinä oikein ymmärtänyt nykytaiteen päälle, mutta parempi nyt retkollaan kahden huoneen välissä, kuin ei koskaan.

Kuolisinko? Tammikuun viimeisenkin valonsäteen painuessa jalkojeni taakse vastaus oli kaunis ja selkeä. Saatoin muodostaa pari kyyneltä, tai sitten poskeni osui greipin jäänteisiin. Ainakin se lemusi. Onnistuin haalimaan takavasemmalta parittoman hanskan ja hattuhyllyltä kellahtaneen lippalakin, jotka asettelin tyynyksi otsani alle. Olihan kuolemaa toki miellyttävämpi odotella mukavissa puitteissa, totesin ja dippasin sormeni greippiin. Mitä sitä enää bakteereista murehtimaan.

Välähdys ja lopultakin, pelkkää mustaa! Syleilin äkkikuolemaani raivoisalla rakkaudella. Miten ihanaa olikaan kaiken sen vaivalloisen ajattelutyön ja odottelun jälkeen vain hiljakseen uiskennella ikuisessa mitättömyydessä. Koiraa, selkää, hitot, kuolleena sujuu kroolikin! Liu’uin eteenpäin sulavasti kuin jääpala puhtaalla tiskipöydällä, kunnes ympärilläni säkenöi uusi välähdys. Minut oli kuoleman porteilta takaisin elävien kirjoihin tuonut kaikkivoipa mainosposti, joka nyt lojui moninaisena kasana pääni vieressä. Makasin hetken liikahtamatta, koetellen tuntojani uudelleensyntyneen minäkuvani suhteen, kunnes yläkerrasta alkoi kantautua Irinan Kymmenen kirosanaa. Aamen, tuhahdin ja survoin Jyskin alekuvaston korvakäytäviini.

Kilon juon. Jonikoulu. Oulunjoki. Jou, kuolin. Riemut ovat rajalliset kahden huoneen kansalaisella, joten tapoin itseni sijasta aikaa keksimällä anagrammeja Joulukino-esitteestä, jonka olin marraskuun loskissa tunkenut tiivisteeksi vuotaviin tennareihini. Korvaeristeideni läpi kuulin alakerran vanhan parin päättäneen ilahduttaa omaa iltaansa Putouksella. Koko Hämeentien, jos äänenvoimakkuudesta sopi johtopäätöksiä vetää. Samaan aikaan aloitin laskelmointien teon siitä kuinka nopeasti paperiviilloilla saa aikaiseksi verenhukan. Tulos: ei tarpeeksi.

”No voi herttilääri! Mitäs sinä plikka nyt oikeen makkoolet siinä keskellä lattioo?”

Avasin silmäni ja katsekenttääni hiipi pari vaaleanvihreitä crockseja. Niitä seurasivat halpahallin tarjoussukilla verhotut laihat nilkat.

”Rouva Vartija?” kähäisin unen rosvoamalla äänelläni. Crocksit astelivat jämäkästi ohitseni ja pian tunsin nostovoiman selkämyksissäni. Nyt tuijotin suoraan ikäisekseen suoraryhtisen naapurini silmiin

”Avain killuu ovees ni pakkohan miun oli tul kattoo että onks siul joku hätä, mut mitäpäviäl, tyttö vaan röhmööttää haaveksimas etteeses. Eiks siul oo kouluu tännää? Ny yllöös ulloos ja lenkil, miekin täst läheen kuule pankkiasioil. Hei nyt vaa!”

Hyvästelin kohteliaasti sulkeutuneen oveni ja tuijotin hetken hievahtamatta omaa napaani. Sitten sieppasin hyllyn kulmalta nahistuneen omenan. Kellon mukaan tunnin alkuun oli vielä hetki aikaa.