4. Tehtävä "Kieltäytymisiä"

- Ei liesus sitä jörmyy joka yritti tanssittaa minnuu siin loppupuolel. Hyvästi teit kun et omastas irti päästäny, olisin varmaan heittäny helemoilleni siit paikast!

- No, mä nyt ajattelin kun se haisi ihan aamuöiseltä assalta, ettei kohteliaisuussäädökset enää päde. Eikö se kuitenkin niin oo että pakko on suostua jos pyydetään? Olevinani luin jostain hesarin nyt-liitteestä?

- Paskat kohteliaisuuksil sanon mie! Onko täs suvijuhlas mittää kohteliast muutenka, kasa kännisiä kylänmiehiä ja pari emäntää ristis auringon porottaes yökuntii? Ei mut kuule, myö lähetään nyt yöuinnil, täytyyhä täst luonnottomast valost jotenk hyötyy!

- Ei mikään huonompi idea, mut eikö lähin järvi ole jossain tajottoman kaukana? Muistelisin että mummo joskus kirosi jotain siihen suuntaan. Ja mä kuitenkin tulin tänne ihan kävellen, että..

- Sie ossaat kyllä vääntää kaiken täs elämäs niin raakiseks. Miun valmetti vartoo iha kuluman takan, sillä körröötellään lepposast lähimmäl prutakol. Tuus ny, tänäyön ”ei” ei kelepoo!

3. Tehtävä "Koti merellä"

Sieltä missä asuin ennen näki meren. Sen edessä oli toki taloja ja jokunen kilometri puhdasta matkaa, mutta siellä se siinsi. Sen saattoi aistia, eikä vähiten iltoina, jolloin ikkunasta näkyi pelkkiä värejä. Sävyjä, joita yksikään filmirulla ei kyennyt arvoisesti toistamaan. Kaipasin sinne. Täällä seinät erottivat minut vain värin puutteesta ja toisista kaltaisistani. Ei ole merta, on pelkkä syvä ja syntinen lampi.

Halu liottaa jalkapohjien kaarta suuressa suolaisessa on kuitenkin ikuista. Se liekehtii. Kuin juhannuskokot aikoina, jolloin metsä ei ollut ainaisessa palovaarassa. Tai kun koko elämän kulun ei vain tarvinnut olla niin turkasen varovaista. Miksi sen tarvitsi olla sitä nytkään? Katsoin verkkaisesti olkani yli ja otin askeleen. Toisen. Yöaikaan tanssitaan eri pillin mukaan. Sen sävelet korvissani soiden lähdin pois.

Siellä missä ennen asuin eivät muut pitäneet kotiaan. Talot makasivat leveästi kaduilla tekemättä tietä ja koivut kurottivat lupaa kysymättä sisään ikkunoista. Ja minä kuljin pelkässä yöpuvussani ne maisemat halki. Silppusin pieniksi olemassaolon todisteiksi paljailla jaloillani. Tanssin kesien kiehuttamalla asfaltilla, ja olin niin yksin. Niin onnellinen. Nyt. Nyt olen pelkästään sitä vähempää.

En ole ikinä ymmärtänyt miksi lapset luovat lunta sinisillä värikynillä. Kylmyys on verenpunaista, sen tietää jokainen helmikuun hangilla ensimmäistä kertaa henkeä vetänyt. Pysähdyin arvioimaan aikaa. Sitä oli kulunut liikaa ja silti sitä oli jäljellä aivan liian vähän. Valkoinen yöpaitani sulautui saumoistaan lumeen silhuettini jäädessä alle. Hiljaisuus kertoi minulle että koti oli lähellä, joten päätin odottaa.

Nuo värit minä kyllä tunsin. Ne olivat yhtä äänien kanssa. Nyt ne kuitenkin lipuivat vaitonaisina viereeni, kuin kerran tuntemani kalastajan vene aamu-usvassa. Merellä. Ja minä kun olin niin lähellä.

”Jahas, eiköhän viedä rouva sairaalan kautta kotiin.”

Tuijotin katoavaa taivaanrantaa. Se pysyi mustana.

”Konstaapeli hyvä, minulla ei ole enää kotia.”