9. helmikuuta 2011

3. Tehtävä "Koti merellä"

Sieltä missä asuin ennen näki meren. Sen edessä oli toki taloja ja jokunen kilometri puhdasta matkaa, mutta siellä se siinsi. Sen saattoi aistia, eikä vähiten iltoina, jolloin ikkunasta näkyi pelkkiä värejä. Sävyjä, joita yksikään filmirulla ei kyennyt arvoisesti toistamaan. Kaipasin sinne. Täällä seinät erottivat minut vain värin puutteesta ja toisista kaltaisistani. Ei ole merta, on pelkkä syvä ja syntinen lampi.

Halu liottaa jalkapohjien kaarta suuressa suolaisessa on kuitenkin ikuista. Se liekehtii. Kuin juhannuskokot aikoina, jolloin metsä ei ollut ainaisessa palovaarassa. Tai kun koko elämän kulun ei vain tarvinnut olla niin turkasen varovaista. Miksi sen tarvitsi olla sitä nytkään? Katsoin verkkaisesti olkani yli ja otin askeleen. Toisen. Yöaikaan tanssitaan eri pillin mukaan. Sen sävelet korvissani soiden lähdin pois.

Siellä missä ennen asuin eivät muut pitäneet kotiaan. Talot makasivat leveästi kaduilla tekemättä tietä ja koivut kurottivat lupaa kysymättä sisään ikkunoista. Ja minä kuljin pelkässä yöpuvussani ne maisemat halki. Silppusin pieniksi olemassaolon todisteiksi paljailla jaloillani. Tanssin kesien kiehuttamalla asfaltilla, ja olin niin yksin. Niin onnellinen. Nyt. Nyt olen pelkästään sitä vähempää.

En ole ikinä ymmärtänyt miksi lapset luovat lunta sinisillä värikynillä. Kylmyys on verenpunaista, sen tietää jokainen helmikuun hangilla ensimmäistä kertaa henkeä vetänyt. Pysähdyin arvioimaan aikaa. Sitä oli kulunut liikaa ja silti sitä oli jäljellä aivan liian vähän. Valkoinen yöpaitani sulautui saumoistaan lumeen silhuettini jäädessä alle. Hiljaisuus kertoi minulle että koti oli lähellä, joten päätin odottaa.

Nuo värit minä kyllä tunsin. Ne olivat yhtä äänien kanssa. Nyt ne kuitenkin lipuivat vaitonaisina viereeni, kuin kerran tuntemani kalastajan vene aamu-usvassa. Merellä. Ja minä kun olin niin lähellä.
”Jahas, eiköhän viedä rouva sairaalan kautta kotiin.”
Tuijotin katoavaa taivaanrantaa. Se pysyi mustana.
”Konstaapeli hyvä, minulla ei ole enää kotia.”

5 kommenttia:

  1. Melankolinen tarina. Pidän tavallaan siitä sinun tavastasi kirjoittaa että lukijan on myös luettava kaikki rivienkin välistä. Ja sitten kun on lukenut myös ne rivienvälit, saa oikean mukavan ahaa-elämyksen. Senkin ovela pikku naapuri!

    VastaaPoista
  2. Tätä kuvaa ehkä parhaiten sana "Creepy". :D
    Suosikkipätkäni koko tekstistä:

    "Talot makasivat leveästi kaduilla tekemättä tietä.."

    Jänniä kielikuvia, ja jotenkin tulee vähän karmiva olo kun tajuaa millainen päähenkilö on. Aika velmu tarina!

    VastaaPoista
  3. Loistavaa kuvailevaa tekstiä. Hyviä ilmaisuja: "Talot makasivat leveästi kaduilla tekemättä tietä ja koivut kurottivat lupaa kysymättä sisään ikkunoista."

    Päähenkilön ikä paljastuu tosiaan rivien välistä: elämän ehtoopuolta eletään, vanhainkodissa ilmeisesti.

    Hienoa!

    VastaaPoista
  4. Ihmeellisen hienoa kuvailua, vaikka välillä jopa niin ihmeellistä että piti pari kertaa tsekata olinko oikealla rivillä, mutta sitten tajuaa että olipa nerokasta. Aika karmiva kokonaisuus ton lopun huomioiden. Ennen sitä täytyy myöntää et olin aika epätoivoinen sen suhteen että keksinkö päähenkilön ikää ollenkaan. Bra.

    VastaaPoista
  5. Mahtavasti oot kuvaillut kyllä! Melko pelottavaa(kin) kuvailua välillä, mutta hienosti sait päähenkilön iän tuotua esille!

    VastaaPoista