1. huhtikuuta 2011

8. Tehtävä "Kuulopuheita näköharhoista"

(Itkevä tyttö – Talo puiston laidalla)

Tässä elämässä ei oikeastaan ole suurempaa merkitystä sillä mistä askeleesi ovat tulossa tai minne olet jalkoinesi matkalla. Kaikki kun on kuitenkin suunniteltu tapahtuvaksi juuri sillä sijalla missä olemassaolosi paino kulloinkin lepää.

Tyttö kopautti puristusotteen totisuudesta väräjävällä nyrkillä napakasti reitensä ulkosyrjään. Mikseivät hänen ajatuksensa voineet ikinä olla hänen omiaan? Pelkkiä hautojen ja ristikkoisten turva-aitojen takaa kantautuvia, väärin siteerattuja sanayhdistelmiä. Niillä oli hänen vuorokautensa ajastettu ja toistuvasti uudelleensynkronoitu. Ajatuksen piirileikki oravanpyöräksi ympyröitynä.

Epätavalliseen lämpöön kietoutuneessa syysyössä ei haissut kerosiini, eikä läntisen taivaan rajapinnassa loimunnut tukahduttava harmaa. Tällaisista hetkistä unelmoivat keskipäivän perheenäidit tiskivuortensa rinteillä. Kadun toisella puolella roikkui ovessa pihlajasta taivutettu kranssi. Tytön teki mieli raastaa se hammastikuiksi juopuneille tilhille. Tai pistellä niiltä silmät päästä.

Äkkiarvaamatta kerrostettujen talojen takaa virisi tuuli. Alkunsa saatuaan se levisi päättäväisesti jokaiseen suuntaan. Se puhalsi parvekkeen kaiteen raosta, retuutti kauan sitten hylättyä amppelipidikettä ja elämöi kynnystiivisteen alta peremmälle. Tyttö kallisteli teelasinsa kulmaa sen tahdon mukaisesti ja samalla miten huvitti. Tuuli oli heittänyt hänen vuokrasopimuksella sinetöityyn maisemaansa jotain, mikä ei siihen kuulunut, ja tämä epäkohta sinkoili puhtaana jokaisesta aistista aina siihen neljänteen asti. Valot pimeydessä houkuttivat muitakin kuin heikkotahtoisia hyönteisiä.

”Herra isä mitä meteliä täällä pidetään! Ymmärrätkö sinä että kunnon ihmiset ovat menossa aamulla töihin?”
Tyttö tasapainoili puoliaskelmalla. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei uskonut tunteiden kuuluvan vanhoille.
”Tiedäkin että soitan äidillesi!”
Sanoja heiltä mitä ilmeisimmin kyllä löytyi.

Tyttö oli ylittänyt kuuloetäisyyden jo kauan ennen kuin ruosteesta pöhöttyneen alaoven lukkopesä piti lopullisen kuolonkorahduksensa. Hän kiiti menneistä sadekausista tummuneella asfaltilla, päämääränään tuo satumainen virhe uinuvassa idyllissä. Kengännauhojen muovikärjet pirstoutuivat vanavedessä näkymättömiksi leivänmurusiksi, jotka kalmot vaahteranlehdet peittelivät suojatakseen tarinan kulun kuuntelemattomilta korvilta.

Lääkäri oli pukeutunut valkoiseen. Pienestä tytöstä se oli kovin riemullista. Setä leikki lumiukkoa, eikä kukaan aikuisista edes tajunnut. Yksin hän tiesi salaisuuden. Kiiltonahkakengät heilahtelivat rytmikkäästi sängyn laitaa vasten. Lääkärisedän suu liikkui epäsäännöllisemmin. Isän silmät olivat vinossa. Asiatkin olivat, vinossa. Niin tyttö ainakin päätteli lumiukon pidellessä jääpuikkoa hänen korvassaan. Ja sitten vielä toisessa.

Korttelin keskipisteessä tyttö hidasti vaistomaisesti askeliaan. Ympärillä kohoavien ikkunarivien mustat aukot pitivät sisällään loukkuja, jotka oli tarkoitettu hiirien sijasta ihmisille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi. Tuona toisena aikana, lääkärin vastaanotolla, oli hän vain miettinyt talvea. Ja jäätelöä. Muumiämpärissä, joka pienen tytön tomerassa otteessa kulki lumien haihduttua mukana hiekkalaatikolle. Sille, jonka laidalla kukaan ei koskaan kuiskannut tunkkaisen hengityksen sekavoittamia salaisuuksiaan juuri hänelle.

”Ainakaan likalla ei tule koskaan olemaan vaikeuksia saada unen päästä kiinni!”, hörähti mies. Vuosia pidemmäksi kurottautunut tyttö katseli hiljaa setänsä mahaa. Mitä fysiikan tunneilla puhuttiinkaan aaltoliikkeestä?
”Ei saatana, on sillä nyt kuitenkin silmät päässään!” karjaisi hillitty mies tytön vierestä.
Isän silmät haukkoivat happea tuolin paiskautuessa ruokailuhuoneen hyvällä maulla valittuun tapettiin. Siitä jäisi lommo, mietti tyttö apeana. Tosin isällä ei nyt ollut aikaa sitä surra, hän paineli jo kaukana kuuloalueen ulkopuolella.

Viimein tuuli lävisti reittinsä myös korttelin keskipisteeseen, läpi tiiviisti muurattujen sementtiseinien hyökkäysrintaman. Puuska ravisteli tytön iäisyyksiä jatkuvaa selkärankaa. Nyt oli oltava rohkea. Nyt ei voinut enää perääntyä.

”Iltaa, mitäs sitä noin nätti tyttö ja yksinänsä, tähän aikaan!”
Tytön erotti kirkkaasta pohjantähdestään enää tahdittomasti keinahteleva etelän risti. Käsien tuima puuska puolusti enemmän sielua kuin ruumista sammaltavan käynnin lähestyessä valokeilan reunaa.
”Veikö kissa kielen vai?”
Valon ja pimeyden, oikean ja väärän, viimeisellä laidalla he tarkkailivat toistensa kontrasteja.
”No hei, ei sun mua tarvitse pelätä!”
Mutta tyttö oli jo tummentunut osaksi taustaa.

Aita.
Aidan rako.
Tyttö on tarpeeksi laiha mahtuakseen.
Pensas.
Piikkipensas.
Tyttö on tarpeeksi tosissaan ollakseen välittämättä.
Isä aina sanoi, ettei sanoja tarvita.

Tiilen, eristeen ja tapetin toisella puolella poika hakkasi kirjoituskoneestaan raivokasta syyssonaattia. Vanha hehkulamppu rääkäisi sähköisesti aina uuden onnettoman pölyhiukkasen levähtäessä sen pinnalla. Tänä iltana tuo tavanomainen elämän taustaääni hukkui vähäeleisyydessään tuulen runonlausunnan levottoman pauhun alle. Taidepaussien kohdilla poika oli kuitenkin erottavineen ulkoa lähenevien askelten pehmeän vastavuoroisuuden. Suurempi kuin kissa, hän tuumasi vaihtaessaan liuskaa Hermekseensä. Harmi sinänsä. Hän oli aina pitänyt kissoista.

Usdm kwun lfo.
Tämän tyttö erotti haalistuneella musteella taotun paperin ylälaidasta, piilopaikastaan verhokaistaleen takana. Kirjainten kakofonian, kaikessa selkeydessään. Hänen silmäluomensa värähtivät merkityksellisesti ymmärryksen löytäessä sijansa. Ikkunalautaa harkiten puristaneet sormet rentoutuivat nivel kerrallaan, pikkurillistä alkaen, ja koko kehoa riivannut valppaus lempeni asteittain. Piirsipä tyttö vielä ikkunan pintaan hiljalleen haalistuvia kuvia, joiden lomasta ihaili pojan kesytöntä niskapyörrettä.
Täysin näkyvissä. Täysin ääneti.

Poika hymyili itsekseen etsiessään A-kirjainta. Ikkunalasi resonoi pehmeän hengityksen väreillessä toisella puolella. Ehkäpä hän kirjoittaisi tytöstä runon.

Tyttö painoi selkänsä raskaasti pitkin rappioitunutta seinää. Näkemättäkin hän saattoi tuntea pojan läsnäolon. Tämän hienostuneet, tunteen riivaamat kädenliikkeet juoksuttamassa kirjaimia puhtaalle arkille. Tyttö tiesi mitä poika halusi sanoa. Ja kenelle sanottuna se tulisi muuttamaan kaikki tuntemamme kielioppisäännöt. Ilmassa häivähti eksoottisen teen katkeransuloinen aromi. Niin hän ainakin halusi uskoa.

Hirmumyrskyjen keskiössä on ainainen tyven. Omissa ajatuksissamme emme valitettavasti koskaan saavuta samanlaista hetkeä. Mikäli saavuttaisimme, kutsuttaisiin tilaa onnellisuudeksi. Ja sitä ei kukaan täysijärkinen ihminen itselleen soisi tapahtuvaksi.




Omistettu pojalle joka lukee.
Ja rakkaani,
tällä kertaa se et ole sinä.

3 kommenttia:

  1. Loistavaa sanankäyttöä ja tiettyä surrealismia löytyy tästä novellistasi!

    Todella hyviä ilmaisuja: "tiskivuortensa rinteillä, kerrostetut talot, ruosteesta pöhöttyneen alaoven lukkopesä piti lopullisen kuolonkorahduksensa..."

    Takaumat paljastavat sopivasti mistä on kyse, tyttö on kuuro.

    Mutta pojan merkitys ja osuus jää vähän irralliseksi lopussa, siihen olisi voinut laitta vähän lisävinkkiä.

    Teksti on kuvailun ilotulitusta, hienoa!

    VastaaPoista
  2. Piti oikein kahdesti lukea. :) Kuka oli se poika novellin lopussa?

    ”Ei saatana, on sillä nyt kuitenkin silmät päässään!” :D

    VastaaPoista
  3. Tämä räjähti nyt päässäni. Rakastan juopuneita tilhiä.

    VastaaPoista