Tämä sade oli kestänyt päiviä. No myönnettäköön, kyse taisi olla tunneista. Aikayksikkö oli kuitenkin merkityksetön sen rinnalla kuinka huuhtoutuneeksi ihminen saattoi sadeviittansa uumenissa muuttua. Ja miksi tuon yhden täytyi aina heittäytyä niin hemmetin sosiaaliseksi pahimmassa mahdollisessa paikassa? Polkaisin jämäkästi Ässää jalkapöytään, mutta voimani upposivat Kyllikki Saaren tavoin vetiseen mutaan. Tiesin ettei tuo tyttö tarkoittanut sanaakaan mitä pisaroiden rummutuksen lomasta suustansa päästi.
”Anna sille nyt jo se numero ja mennään!” kiljahti tytön vedyllä maalattu kaveri. Naurahdin huomaamattomasti, tai ainakin yritin. Viimein pääsimme lähtemään kohti aluetta. Joskaan lavalla ei nähtäisi mitään mullistavaa ennen keskiyötä. Todellinen tunnelmapeli taktikoitiin uitetuiden koivujen painavissa varjoissa.
”Mitä se susta oikein halusi?” kysäisin Ässältä tunkiessani puolillaan notkuvaa punaviinipulloa housujeni vyötärönauhan alle. Täydestä menisi.
”Kunhan nyt sanoi hei ja tarjosi kyytiä kotiin, jos tarvitaan. Mutta eikös me Maijan kyydillä mennään?”
En jaksanut vastata. Tajusihan sen nyt tyhmäkin.
Tämä sade oli kestänyt viikkoja. Yksityisen uima-altaan omistaminen ei ollut koskaan tuntunut näin kaiken luksuksen vastakohdalta. Ravistelin rakkaudesta ja piikkilangasta mykistynyttä kännykkääni teinien nälkäisten taputusten tahtiin. Hienoa. Kerrassaan upeaa.
”Anna Ässä kännykkäs” sihahdin keltaisen rukkani uumenista.
”Odota kun mä tekstaan nopeesti Hoolle”
”No mihin helvettiin sitä nyt tarvitaan?”
”Maija leikkii taas tapansa mukaan yhdistettyä hippaa ja kuurupiiloa, pyydän että päästäisiin sittenkin Hoon kyydissä kaupunkiin”
Hienoa. Kerrassaan upeaa.
Ammattimaisimpien maajussien tavoin kynnin vinottain syviä vakoja parkkipaikan poikki. Miten pimeässä saattoi löytää jotain mitä ei ollut koskaan nähnytkään? Laahasin Ässän jäljessä kunnes pysähdyimme. Tytön kädet tärisivät holtittomasti hänen avatessaan takaluukkua. Olikohan se juonut, vaikka aina mantrasi kuinka on streittari sitä ja toinen pyhä hyvyys tätä? Voi helvetti, en todellakaan aikonut kuolla tämän viheliäisen kyläpahasen maanteillä ja kauniiksi lopuksi upota ruumiineni päivineni ojanpenkan liejuun!
”Oletko sä ottanut?” tivasin mutaisen Ässän avatessa turvavyöni kiinnittäessään omaansa.
”Joo kuule, kaljan ja kuusi muuta”
Miten en tuntenut oloani kovinkaan luottavaiseksi.
Soi sen levyillä sentään pari vuotta sitten hyviä biisejä. Silloin kun niiltä ei kuulunut täydellistä kuraa. En oikeastaan jaksanut edes välittää. Tunnelma oli huuhtoutunut mennessään jo toisen tunnin puolivälissä ja kaipasin kipeästi omaan sänkyyni. Kaipasin omieni pariin. Mumisin epämääräisiä suuntaviivoja pyynnöstä ja niitä seuraamalla päädyimme sillan toiselle puolelle. Meidän kotiimme.
Tämä sade oli kestänyt vuosia. Viimein se loppui. Ikkunan toisella puolella Ässä halasi tyttöä. Olisi nyt laittanut edes paidan päälleen.
